#28.

Tänään on ollut niin rehellinen darrapäivä, että ihan hävettää myöntää. Miksi sitä alkoholia pitää juoda? Oivoi.

Päivään on myös mahtunut monen tunnin itseinho-kohtaus. Oon kokenut vartaloni jo muutaman viikon todella epämiellyttävänä, mitkään vaatteet eivät sovi, olen turvonnut, muistutan enemmän Muumimammaa kuin sitä omaa itseäni.
Minun blogi, saan vähän avautua asiasta, vaikka tiedän siihen olevan yksinkertainen helpotus; Sali. Ja terveellisemmät ruuat.
Hiilihydraatteja tulee popsittua aivan liikaa.
Huomenna sitten päätinkin mennä treenaamaan aamulla ennen koulun alkua. Iltapäivästä on niin poikki, että on helpompi vain puikahtaa kotiin sohvalle nukkumaan. Onneksein siippakin herää aamulla naurettavan aikasin, helpompi itsekin nousta ylös.

Kroppani ja ruuan suhteen mulla on kyllä pitkään ollut viha-rakkaus-suhde. Vaikka mitä vaatekokoa on löytynyt ja kropan venymisestä muistona mulla on ihanat arvet jaloissa. Nyt onneksi oon jo oppinut elämään niiden kanssa. :) Vaan voi luoja yläasteen tai lukion liikuntatunteja, miten tuskaa se oli vaihtaa vaatteet.

'03?

Yläasteella olin kyllä melko pyöreä.(kokovartalokuvat visusti hukassa :D)
Vaan eipä sillon tullu mitään liikuntaa harrastettuakaan. Koulussa päivät ja sen jälkeen illat kotona koneella.
Muistan äidin joskus äyskähtäneen mulle siitä, kuinka chattaaminen täytti mun elämän. Silloinhan mä en sitä tajunnut, ujo epävarma tyttö jonka mukavin juttuseura sattui olemaan tietyllä chat-sivustolla. Vaan nyt kun taaksepäin miettii... Voi herranjumala, mä olin niin koukussa.


Lukion tokalla paino alkoi taas vaihtumaan toiseen suuntaan. Osittain syynä oli varmasti se, että muutettiin silloisen poikaystävän kanssa yhteen. Tuli syötyä vähemmän kuin mummin täyshoidossa ollessa ja ehkä hieman liikuttua enemmän.
Lopulta se vaan kääntyi siihen, etten syönyt mitään.
Lukiossahan kävin 3,5 vuoden aikana kerran ruokailussa. Silloinkaan en muistaakseni syönyt, olin vain muiden seurassa totuttelemassa ympäristöön. Kammo oli peruja yläasteelta koulukiusaamisen ajalta.
2005 kesällä, vuosiluvun muistan ehkä oikein, olin kyllä todella sairas. En vain syömistavoiltani. Kesätöitä mulla ei sillon ollut, joten olin päivät kotona ja poikakaveri tietenkin duunissa.
Taas jälkeenpäin ajateltuna, mä en käynyt sinä kesänä yksin ulkona. Naurettavaa ja uskomatonta, mutta mä en vienyt edes roskia. Odotin siihen asti, että poikakaveri tuli töistä kotiin. Sitten voitiin mennä kauppaan ja mä pääsin haukkaamaan raitista ilmaa. Ei mulla sinne kauppaankaan kyllä mikään hinku ollut.
Hieman myöhemmin terapeutin kanssa keskusteltiin tuosta ja se kysyi millä elän. Sillon välähti, että join vaan mehuja ja vettä.

'05?

Ehkä se mun itseinho oli tiedostamattani niin syvä, etten halunnut kulkea missään julkisesti. Ainakaan yksin, koska silloin on sopiva kohde kiusaajille. Voin vannoa, että Espoon Keskuksessa kukaan tuskin olisi kiinnittänyt muhun huomiota. On se vaan jännä, mitä saat itsellesi uskoteltua ja myytyä. Kamalaa.

Jossain vaiheessa tilanne taas "korjaantui" kuin itsestään. En kiinnittänyt syömisiin niin paljon huomiota, söin kun oli nälkä.
Vaan edelleen, jos syön paljon tai jotakin epäterveellistä, niin se pieni piru mun pään sisällä aloittaa hurmaavan mäkätyksen ja mollaamisen. Nykyään pystyn paremmin olemaan kiinnittämättä siihen huomiota.

Nyt mä haluan terveellisen ja normaalin elämäntyylin. Haluan saada sen liikunnan viikkoaikatauluun, haluan antaa itselleni aikaa saada tuloksia näkyviin.
Ja tokihan siinä onnistun. :)
Se vaan kun.. Mitenhän selittäisin ajatukseni auki.
Kun olen esimerkiksi käynyt kolme kertaa putkeen salilla, niin oletan (HUOM, täysin itse), että avokkini odottaa kroppani kiinteytyneen ja että näytän yhtä hyvältä kuin männä kesänä. Eikä hän ole ikinä sanonut mitään syömisistäni, liikunnasta (tai sen puutteesta) tai katsonut pahalla silmällä. Mä itse saan sabotoitua kaiken niin pirun vikkelästi. :D

Välillä tuntuu, etten pysty katsomaan itseäni mun silmien kautta. Vaan mun on katsottava itseäni muiden kautta. Ja miksi?
Ehkäpä mä pelkään, että sieltä paljastuu jotain. Paljon on vielä matkaa siihen, että voin sanoa tuntevani itseni. Ehkä sieltä paljastuis, että sisimmissäni mä voin olla tyytyväinen itseeni tällaisena. Ettei mun aina tarvitse koittaa parantaa jotain.

Huh, johan tää meni syvälliseksi analysoimiseksi. :D Alunperin piti vaan käydä purkamassa, että huomenna alkaa taas uusi viikko ja aamu on aina iltaa viisaampi.
Ja äiti, jos satut tämän lukemaan niin elä huolestu, kaikki on hyvin. :) <3

Loppuun vielä motivaatiokuvaa kesältä 2011. Miiiiksi annoin itseni rups... EI! Ensi kesänä maha on taas tuossa kunnossa! Jos ei mitkään positiivisesti yllättävät jutut tapahdu. ;)

Nyt menen peilin eteen, kerron itselleni viisi asiaa joihin oon itsessäni tyytyväinen

ja tämä jälkeen muru on ansainnut pusun,

kun kestää tällaista sekopäätä!

:)