Viime viikolla lähdettiin siis miehen vanhemmille tuohon ehkä viitisen kilometrin päähän majailemaan raskauden loppuajaksi. Pakattiin kissat, kasa vaatteita, siivottiin koti siihen kuntoon, että on sitten mukavaa tulla takaisin.
Itkeminen alkoi jo ennen lähtöä. Se myös jatkui joka ainoa päivä, varsinkin miehen ollessa töissä. Päivät makasin sohvalla ja nukuin vähän väliä. Välissä oli tosiaan yksi neuvolakäynti, jolla tarkkasilmäinen terveydenhoitaja kysyi miten jakselen. Vuodatin kaiken; kuinka haluaisin olla omassa kotona, en halua olla muiden nurkissa, pitäisi tehdä ruokaa pakkaseen, järjestellä vauvan vaatteet miljoona kertaa uusiksi, mikään ei tunnu miltään ja silti kaikki tuntuu niin ylivoimaisen hankalalta. Kuinka nukun vaan päivät, en käy ulkona ollenkaan, en edes halua, en keksinyt mitään mikä piristäisi mieltä, haluan vain synnyttää ja aloittaa masennuslääkityksen. Aloin nähdä unia kuinka järjestelen vauvan hautajaisia.(on muuten aivan hirveää herätä kesken tuollaisen unen....)
Huolestuneena terkkari kyseli, että pidänkö vauvaa syypäänä kipuihini ja masentuneeseen olooni. En todellakaan, en onneksi. Paremminkin poden huonoa omaatuntoa siitä, että lapsi joutuu vielä olemaan tässä kehossa ja yhteydessä tähän mieleen, joka ei ole niin iloinen kuin voisi (pitäisi) olla. Juteltiin pitkät pätkät kyseisellä käynnillä ja terkkari käski ottaa synnärille yhteyden heti, jos koen mielialani laskevan entisestään.
Perjantaina juteltiin miehen kanssa, päätettiin yhteistuumin lähteä kotiin sunnuntaina. Hänkään ei tuntenut oloaan rennoksi jostain syystä. Joten sunnuntaina (eilen) kiipesimme portaat muutamaan otteeseen ja kotona ollaan koko konkkaronkka. Hoin koko eilisen illan, miten ihanaa täällä on, vaikka ei pääsekään ulos yhtä helposti kuin paritalon ulko-ovesta.
Kotiin päin ajellessa mieskin totesi, että nyt näyttää tutuilta maisemilta. Eikä hänen vanhempansa edes asu kovinkaan kaukana. :D
Täältä mua ei saa pois enää. Ainoastaan, jos Irmeli nyt päättäisikin tulla meitä ilahduttamaan jo aiemmin, niin pitäisi harkita esimerkiksi oman äidin luo lähtöä. Ihan en jaksa seitsemää kerrosta nostella rattaita yms. :) Tosin hissiremontin valmistumiseenkin on enää n. 3,5 viikkoa! :)
Nyt sitten tähän väliin neuvolakuulumisia, tänään oli vuorossa viimenen lääkäritutkimuskin! Kai tässä oikeasti ollaan loppusuoralla. :)
Rv 35+4 (32+6)
Paino +500g (+540g)
Turvotus ++ (+)
HB 119 (124)
RR 109/74 (114/75)
Sf 35 (32)
Syke 150 (150-160)
Liikkeet ++ (++)
Tarjonta rt (rt)
Proteiini jatkaa edelleen koholla, joten edelleen jos ilmenee päänsärkyä tai näköhäiriöitä niin synnärille soitto. Turvotus on aivan hurjaa tällä hetkellä! Aamuisin huomaa, kuinka nivelet on aivan kipeinä ja tekee todella hankalaa saada esimerkiksi käsiä nyrkkiin. Tekee näköjään nytkin hankalaa. :D Pitäisi koittaa lisätä vieläkin tuota päivittäistä vesimäärää, miten se onkin niin vaikeaa tunkea nestettä kurkusta alas!
Sain lääkäriltä nyt jo reseptin masennuslääkkeitäni varten ja käskyn jutella torstaina kokoarvio-ultrassa, että lääkitys olisi hyvä aloittaa heti lapsivuodeosastolla. Tänään aion käydä jo hakemassa nuo lääkkeet valmiiksi, ollaan muutoinkin menossa ostelemaan turvakaukalon telakka autoon, VIIMEINKIN.
Sisätutkimuksessa kaikki oli ok, ainakaan mitään suurempia mainintoja ei tullut. Vauvan pää on lantiossa ja kohdunsuun tilanne on merkattu kiinteän ja pehmeän välille. Kiinni tuo näyttää kyllä vielä olevan.
No, on tuossa noita portaita joita voin sitten reippailla ja koittaa saada supistuksia aikaan! :)
Mun piti jostain vielä kirjotella, mutta tunnin yöunilla aivot käy aika hitaalla.
Yö siis meni siinä, kun olin juuri nukahtamassa, mutta säpsähdinkin aina hereille jostain syystä. Mitään häiriötekijöitä ei ollut, joten liekö tää sitten valmistautumista tulevaan? Ärsyttävää kyllä, kun unta rakastan. :D Painajaiset sitten olivatkin kiusana, kun sen tunnin ajan olin syvemmässä unessa.
Nyt siis vuorossa päikkärit!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti