#141. Isi-ärsytys, minä-ärsytys, kaikki-ärsytys.

Mua niin ärsyttää kaikki, että ihan ärsyttää tää oma ärsyyntyneisyys.
Hiki valuu, mikään ilmastointi ei auta, vaatteita en halua pitää päällä, housut pitäs kuitenkin olla kun jotain tihkuttelee vähän väliä (ei, en innostu, se on varmasti vain normaalia, lisääntynyttä valkovuotoa tai sitten vain hikoilen).
Eilen illalla oli kaks supistusta, wuppiduu. Miksei mun keho kuuntele mun mieltä? Miksei se hormoonitoiminta nyt jotenkin herää ja käynnistä synnytystä?

Miehellä alkoi perjantaina loma. En jaksais yhtään kattoa sitäkään tossa sohvalla makaamassa. Menis vaikka kavereittensa kanssa uimaan tai syömään tai jotain.
Eilen se tosin jäi dokaamaan kavereittensa kanssa ja sekin ärsytti. AAAAAAAAAAAAA.
Äsken meinasin räjähtää, kun se leikkasi kynsiään. Jumalauta se naksutus oli pahin ääni maailmassa mitä siihen hetkeen tiesin.
Mikä mua vaivaa? Voisko joku iskeä mut johonkin koomaan siihen asti, että synnytys alkaa?
Haluan myös vaihtaa olohuoneessa järjestystä, mutta on ooteltava, että tuo lähtis jonnekin ulos. Haluan tehdä sen yksin.

Vau-kirjasessa luki jotain tyyliin, että on hyvä kun tuleva isä on nyt viime viikkoina harjoitellut kodin ylläpitoa helpottaakseen äidin hommia sitten beibin synnyttyä. Ai on vai? Mua ahdistaa jo nyt se miltä tää asunto tulee näyttämään parin ekan viikon jälkeen, kun ollaan oltu vauvan kanssa kotona. Jotenkin tuntuu, että ainoa siivoaminen mitä miehen mielestä kotona tarvii tehdä, on imurointi. Imurointikin suoritetaan silloin, kun mattoa ei enää erota kissankarvojen alta. Vaatteet peseytyy itsekseen, keittiö puhdistuu itsekseen, kengät ja vaatteet menee itsekseen paikoilleen...

Ja mä niin tiedän nytkin vinkuvani aivan turhasta. Mutta mun on nyt pakko purkaa nää pienimmätkin vituttavat asiat johonkin! Tiedän myös, että tunnin päästä mun olo voi olla aivan eri, kuten eilen kävi; Aamupäivän nyhjötin sohvalla, päätin etten lähde mihinkään kotoa. Muutama hetki meni, niin meikkailin innoissani ja laittelin hiuksiani ja valitsin kivat vaatteet, lähdettiin käymään miehen ystävän luona.

Ja joka kerta, kun joku asia alkaa mua nyppimään, niin omatunto alkaa samalla soimata ja syyllistää. Eihän mulle ole oikeasti mitään syytä olla tyytymätön, kärsimätön ja vihainen.

T: Kiukku-Kaika 3vee.


(Ps. Tiedän, että mieheni omaa ehkä maailman pisimmät hermot ja kärsivällisyyden.
Tiedän myös, että voi olla vaikeeta tehdä mitään, kun pelkää tekevänsä väärin = ärsyynnyn lisää.
Tiedän, että nää olotilat tulee menemään ohi.)

Pps. Haaveilen kovasti jo syksystä. Lämpimistä neuleista, putoilevista lehdistä, syksyn tuoksusta, kävelyistä pitkin Helsinkiä... Tule jo! :)